Pysäyttävä pysähdys.

Mun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa teille vähän syvällisempiä ajatuksia, eikä vaan pinnallista hömppää ja tyttöjen juttuja. Eilen mä sain aiheen, vaikka paljon paljon mielummin olisin ilman tätä aihetta.
Mulla se päivä alkoi tosi normaalisti, heräsin suht aikasin ja väkisin sain itseni ylös sängystä ja yhdeksään töihin. Töissä opin paljon uusia juttuja ja aika kului normaalia nopeammin. Tästä johtuen mä pidin toisen taukoni paljon myöhemmin mitä yleensä. Siis pidän taukoni yleensä tosi säännöllisesti, mutta tänään oli iso poikkeus siinä. Olin juuri lopettelemassa taukoa kun äiti soitti mulle. Tässä kohtaa mun fiilis oli ihan normaali, ajatus oli vain että "kait se soittaa että tarttee tuoda kaupalta jotain, tai että olenko mä töissä" kello oli siis sen verran että mein äiti oli just päässyt töistä kotiin. Ei kuitenkaan päässyt kotiin asti. 
Vastasin tosi iloisesti ja vähän kysymysmerkkinä että mitä asiaa äidillä on, kunnes kuulin pelon, itkun, järkytyksen ja kaikki ne muut järkyttävät tunteet hänen äänestään. "Mä olen ollut kolarissa". 
Siinä kohtaa mä en osannut muodostaa edes kokonaisia lauseita, änkytin vaan että mitä on tapahtunut missä sä olet, ootko sä kunnossa, kaikkea sekaisin. Äiti sai vastattua että hänellä ei ole hätää ja että meidän kotiin menevässä risteyksessä. Hän toisti vielä loppuun ettei ole hätää. Mä suljin puhelimen, juoksin meidän pomon luo ja kysyin itkien järkytyksestä voinko mitenkään lähteä kotiin jo nyt, mun on päästävä sinne. Sain luvat ja vaihdon lennossa vaatteet ja juoksin autolle. Liikenne ympyrässä mun eteen tuli jo palokunta sekä ambulanssi vilkut ja pillit päällä. En oo ikinä, en ikinä aijemmin kokenut sitä epätietoisuutta ja pelkoa mikä mulla oli kun ajoin heidän perässään paikalle. 
Koska tää kolari oli ollut isolla tiellä, ja autot pitkin poikin tietä oli tie tietenkin poikki. Mut pysäytettiin jonoon ensimmäisenä koska tulin heti palokunnan takana. No mä aukaisin itkien ikkunan ja huusin palomiehelle että voisko se päästää vielä mut, mun äiti on siellä ja mä asun tuossa ihan vieressä. Palomies nyökkäsi ja kehui että pitää ajaa varovasti ja hiljaa koska tiellä on paljon auton osia. Mä jatkoin, suoraan sen koko tapahtuma paikan läpi, vein auton kotipihaan omalle paikalleen ja juoksin tapahtumapaikalle. 
Ensimmäisenä juoksin äidin luo halaamaan, ja kysymään onko kaikki ok yms. Häntä taluteltiin siinä ambulanssiin. Tilanteeseen nähden hän oli ok. 
Sen jälkeen kaikki pysähtyi. Katselin tapahtumapaikkaa tyhjyys sisälläni. Kolarissa autoja  oli yhteensä kolme. Kolme ambulanssia, kaksi paloautoa, poliisit, vapaapalokuntalaisia. Tie oli poikki. Jonot alkoivat kasvaa kumpaakin suuntaan ihan järkyttävän mittaisiksi. Uteliaita "katsojia" valui paikalle, paikallislehden toimittaja sekä muita lähellä asuvia. 
Äidin auto oli ihan kasassa, edestä ja takaa. Mä seison siinä keskellä tapahtuma paikkaa ja tuijotin vaan sitä autoa. "Oliko mun äiti todella tuolla sisällä, ja selvisi hengissä" Katselin niitä kahta muita autoja miettien "mitähän noiden kuskeille on käynyt". Kävin aina välillä ambulanssin luona kysymässä mikä on tilanne, äiti oli saanut jalkaan tosi kovan iskun ja se piti ommella ja kuvata. Samoin piti kuvata kaikki kaularangat yms, ihan rutiini juttuja aina kolarissa.
Juttelin äidin kanssa tapahtuman kulun, ja samalla siinä kävi sitten poliisikin kyselemässä ja kertomassa että äiti ei tehnyt mitään väärää vaan syyllinen on toinen auto. Sen jälkeen ambulanssit lähtivätkin sitten viemään kaikkai kolmea kolarissa olleita sairaaloihin. 
Mä jäin tapahtumapaikalle "yksin". Äiti oli kunnossa, ei hänellä, eikä kahdella muullakaan ollut hengen hätää ja isoimmilta vammoiltakin säästyttiin. Toinen kaista oltiin saatu aukaistu liikenteelle, ja kilometrin/metrien jonot olivat alkaneet lyhentyä. Palokunta rupesi hinaamaan äidin autoa tiensivuun, samoin toista tien reunaan jäänyttä autoa. 
Mä edelleen tuijotin tyhjyys sisälläni tätä kaikkea. Kelasin tapahtuman kulkua mielessäni miten kukin autoista oli päätynyt nykyiselle paikallaan. Mitä olisi voinut käydä ja miksi tämä kävi näin. 
 
car1   
Mitenkä kaikki sitten tapahtui? Äiti oli tulossa töistä, ja meidän kotitielle kääntyessä käännytään suoraan isolta tieltä. Toisesta suunnasta tullessa on oma kaistansa kääntyville, mutta toisesta suunnasta täytyy ryhmittyä vain keskemmälle ja odottaa koska ei vastaan tule autoja ja voi kääntyä. Äiti oli ryhmittynyt täysin oikein, ja vilkutti kääntyäkseen pois isommalta tieltä. Ensimmäinen takana tuleva auto, mahtui oikealta ohi ja pääsi moitteettomasti ohitse. Seuraava kuski ei ollutkaan sitten ihan liikenteen mukana, vaan kosautti suoraan pysähdyksissä olevan äitini auton perään. Tästä peräänajon kolahduksen voimasta äidin auto syöksyi vastaantulevien kaistalle suoraan pakettiauton alle. Peräänajanut kuski sai pidettyä autonsa hallinan ja sai sen pysähtymään tien sivuun. Vastaantulevan pakettiauton kuski menetti autonsa hallinan ja suistui taas vastaavasti toiselle puolelle ojaan, jossa oja sijaitsee rinteessä vain muutaman mertin päässä järvestä. Oli tosi lähellä ettei auto syöksynyt järveen asti, vaan tien vieressä oleva kaide hiljensi vauhtia ja auto jäi vielä mantereen puolelle, tosin kaiteen se vei kyllä mukanaan.
Äidin auto taas jäi pyörimään keskelle tietä. Se oli saanut todella isot kolaukset sekä taakse että puskuriin. Auto oli aivan kasassa. Äiti pääsi kuitenkin omin voimin autosta pihalle ja peräänajanut kuski olikin jo soittamassa apua paikalle.  
Koska tie on isompi tie, avunauttajia löytyi heti. Ja liikene saatiin pysätymään. Äiti soitti sitten itse ensimmäisenä mulle, ja pian paikalla olikin sitten kaikki tarvittava. 
Miksi tämä kuski sitten kosautti perään, hänen oma vastauksensa äidin kysyessä sitä häneltä oli ollut "mä katselin järvelle". No siinäpähän sitten katseellasi tuhosit kolme autoa ja aiheutit monenmoista järkytystä. No mutta, vahinko ei tule paikkaa eikä aikaa katsoen, ei se sitä tahallaan tehnyt, en minä eikä kukaan muukaan ajattele näin. 

car2
Tälläiset tilanteet pysäyttää. Nyt kun ollaan tämä päivä selvitelty vakuutus asioita, kuka korvaa ja mitä yms. On pää ollut täynnä kysymyksiä ja pelottavia tunteita. Mä en meinannut illalla saada millään unta. Mielessä pyöri koko ajan vain kysymys, mitä jos olisin nähnyt oman rakkaan äitini viimeisen kerran silloin aamulla. Mitä jos vastaantuleva pakettiauto olisikin ollut rekka, mitä olisi jäänyt jäljelle. Jo nyt ihme on erittäin suuri ettei kenellekkään, varsinkaan meidän äidille joka litistyi kahden auton väliin, käynyt pahemmin.
Elämässä pitäisi oikeasti elää ns. kuin viimeistä päivää. Ikinä, ei ikinä tiedä mikä kivi putoaa niskaan kulman takana. Milloinkaan ei tiedä mikä hetki, ajatus, näkymä, ääni on viimeinen.
Mutta sitä tämä elämä on. Arvaamatonta. Yhtälailla se putoava kivi voi olla kultakimpale. Koskaan kun ei tiedä etukäteen.
Nyt kuitenkin isommat järkytykset alkaa olla käsitelty. Ja jälleen voi hengähtää.

24 kommenttia

  1. Yks päivä ajelin kotiin kaupungilta ja radiosta tuli ylimääräinen uutinen, että jossain päin Suomea on ollut vakava kolmen auton kolari jossa on loukkaantunut ihmisiä ja sen takia on tie poikki. Saattaa olla että se oli just tämä tapaus, tai sit ei, mutta nyt vasta aloin ajatella sitä eri tavalla; oikeasti siinä kolarissa loukkaantui ihmisiä, jonkun läheisiä. Usein tällaiset uutiset vaan sivuuttaa eikä tuu ajatelleeks, miten kauheeta toi on asianosaisille ja läheisille. Musta oli jotenkin tosi liikuttavaa, että sun äiti soitti ekana sulle! Luojan kiitos ei käynyt pahemmin. Toivottavasti äitisi toipuu ja te molemmat toivutte pian järkytyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää tapahtui eilen, että hyvin mahdollista että sama! Kiitos paljon ♥

      Poista
  2. Tää veti hiljaseks.. Paljon voimia Henna sulle ja äidilles, siellä oli kyllä enkeleitä matkassa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! ♥ Enkeleitä oli kyllä kaikilla kolmella mukana!

      Poista
  3. Huhhuh, onneksi äidillesi tai kenellekään muullekaan ei käynyt pahemmin! Voimia!

    VastaaPoista
  4. herranjumala, tätä lukies kyyneleet vaan virtas pitkin poskia..
    mä en tie mitä pitäis sanoo, muutaku jaksuja ja äitilles paranemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Taija ♥ Sulla on suuri sydän!

      Poista
  5. Hui :o Olipas jännä teksti hyvällä tavalla. Hyvä ettei pahemmin kuitenkaan käynyt.

    VastaaPoista
  6. Hyvä teksti, ihanasti kirjotettu! :o Tää pisti oikeesti miettimään. Onneks äitilles ei käynyt kuitenkaan niin pahasti kuin olis voinu tapahtua!

    VastaaPoista
  7. Voi eii, onneksi ei käynyt pahemmin! <3 Tollasissa tilanteissa kyllä aina tajuaa kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni <3

    Nomi

    VastaaPoista
  8. Hyvä ettei pahemmin käynyt. Kylmänväreet meni, kun tätä tekstiä luki.

    Ite oon kerran elämäni aikana nähnyt kolarin ja se edelleenkin pyörii välillä mielessä. Etenkin ne ihmisten tuskaset ilmeet. En voi kuvitellakaan kuinka kamalaa voi olla, jos jollekin läheiselle tapahtuu noin.
    Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä melkoinen tunnemyräkkä mikä on kun näkee / on keskellä kolaritapahtumaa!
      Kiitos ♥

      Poista
  9. Huii aika hurjaa:s Aikamoinen onni ollut äidilläs mukana, että selvisi kun auto kerta ollut ihan kasassa, monet ei nuista selviä mutta tais olla enkeleitä mukana. Tälläset järkyttää vaikka tapahtuu tuntemattomille ihmisille, aina sitä pelkää millon se osuu omalle kohdalle tai omalle läheiselle. :/ Paranemisia äidilles!

    VastaaPoista
  10. voiei ihana teksti! Tällänen teksti pistää oikeesti miettimään asioita.

    VastaaPoista
  11. Onneks ei käynyt pahemmin. Tiedän itekkin ton epätietoisuuden ja tyhjyyden tunteen, sillä muutamia vuosia sitten isäni oli kolarissa joka tapahtui illalla ja toisella paikkakunnalla. Taisin olla kuudennella luokalla ja se järkytyksen tunne kun poliisit soittavat kotipuhelimeen tavoittaakseen mun äitiä. Kolarissa sitten lopulta kuoli yksi henkilö, ei tosin ollut isäni. Aina kun luen jonkun tekstin kolarista, tulee mieleen heti se päivä. Muistan koko illan kulun siitä hetkestä lähtien kun poliisit soittivat. Voimia sulle ja sun äidille <3

    VastaaPoista
  12. Voi ei, voin vaan kuvitella, miltä susta on tuntunut! :( Onneksi suojelusenkeli on ollut sun äidin luona oikeeseen aikaan. ♥ Mä olen myös joutunut pohtimaan molempien vanhempien kohdalla, että tuleeko tänään olemaan viimeinen päivä, kun nään mun vanhempia.. Tästä on jo monta vuotta, mutta silti muistan päivät kuin eilisen. Nyt osaa arvostaa niitä jokaisia pieniä hetkiä. Elämä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys..

    Sunkin blogisi on aivaan ihana! Jään myös seuraamaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!♥
      Ja tervetuloa seurailemaan! :)

      Poista

Muistetaan pitää se kommentointi asiallisena!
Kiitos paljon kommentistasi ♥

Usein kysyttyä:

Asun Tampereella ja olen 22 vuotias.

Blogini kuvat on pääasiassa Nikon D5000 + Nikkor 35mm & 18-55mm ja Olympus PEN E-PL7 + 14-42mm & 25mm 1:1.8 & ED 9-18mm 1:4.0‑5.6

Kuvat muokkaan Macbookin omalla muokkausohjelmalla sekä Photoscapella.

snapchat: hennatasmoi
instagram: hennatasmoi

Voit seurata blogiani myös facebookin kautta!