Hengissä

Moikka! Olen hengissä, ainakin toistaiseksi. Vaikkei musta ole mitään kuulunutkaan. Elämä vastustaa tällä hetkellä suoraan sanottuna ihan helvetin paljon. Välillä ei meinaa löytyä edes sanoja tälle kaikelle, mitenkä paljon yks pieni ihminen laitetaan kestämään pienen ajan sisällä. Mä facebookkiin jo kirjoitinkin että 
"Sitä sanotaan, että vahvimpia ihmisiä koetellaan eniten, mutta ei mekään kaikkea kestetä." 

En edes tiedä mistä mä aloittaisin kertomaan, tai mitä kuuluu kertoa täällä blogissa ja missä menee raja. Hyvä kun edes itse vielä hahmotan tän kaiken. 
Palataan ajassa taaksepäin, lauantai iltaan. Pitkästä aikaa meillä oli kaveriporukka kasassa, kun nykyään opiskeluiden takia porukka asuu eri puolilla Suomea. Päätettiin lähteä porukalla syömään Tampereelle ja istumaan iltaa. Ilta oli kerrassaan loistava. Kuitenkin kotiin päästyämme mun olo alkoi huonontua. Mentiin siinä sit J:n kanssa ajoissa nukkumaan jotta olo helpottais. Niimpä ei sitten tosiaankaan käynyt. Aamulla olo oli entistä huonompi, ja mä osasinkin jo arvata mitä se oli. Uusiutunut munuaistulehdus. Täähän on siis mulle tuttujuttu, koska heinäkuussahan tää mulla oli ensimmäistä kertaa. Ja ilmeisesti ensimmäinen tulehdus ei koskaan kerennyt edes kunnolla parantua. Pystyin kuitenkin vielä kävelemään, ja ajamaan autoa. Joten lähdin hakemaan päivystyksestä antibioottikuurin. Oikeassa olin, sama munuainenhan se oli uudestaan tulehtunut. Ajelin sitten vielä takaisin J:n luo, koska oli sunnuntai ja hänen täytyisi taas illalla palata armeijaan. Tosin tällä enään vaan kotiutumaan, eli suomeksi viimeistä kertaa! Meidän piti viettää kiva ilta sen kunniaksi, mutta musta ei ollut kuin nukkumaan ja valittamaan oloani. Yritettiin me siinä sit tehdä ruokaa yhdessä ja syödä yhdessä, mutta sehän meni siihen että mä makasin silmät kiinni sohvalla kun J teki kaiken. Oksennusolo iski heti päälle jos pienikin tuoksu tai haju osui nenään. Ja mikä ärsyttävintä, siihen oloon ei saa edes helpotusta kun oksennusta ei tule! Se on vaan se järkyttävä pahoinvointi ja koko selän ja mahan alueen kattava tuskainen kipu.
Siinä sitten juuri ennen kuin lähdön aika koitti, makoiltiin sängyllä ja mietittiin miten nopeasti tämä 9 kuukautta, noin 255 päivää onkaan mennyt. Ei mitenkään meinaa uskoa, että kun me seuraavan kerran nähdään, armeija ei enään ikinä tule meidän väliin. Kaikki oli mun kipeilyyni nähden hyvin. 
Vuorossa oli sama tuttu kaava millä me tämä koko 9 kuukautta jo oltiin menty: mä heitän J:n keskustaan heiltä jossa me ollaan koko sunnuntai vietetty ja hän vaihtaa armeijakaverinsa kyytiin ja mä jatkan kotiin. Nyt viimeisellä kerralla se ei sitten mennytkään niin. 
Puolessa välissä matkaa maaseudulta keskustaan noin 5 km päässä J:n kotoa, pilkko pimeässä,  ison mutkaisan mäen jälkeen tullessamme pitkälle suoralle, mä näen ison eläimen pään, ja tuon eläimen juoksemassa vastaan tulevien kaistan puoleisesta ojasta jo pitkän matkaa tiellä. Nopeat refleksit ja mä saan jalan jarrulle ja jarrun pohjaan. Kunnes se osuu. Suoraan mun kuskinpuolen kulmaan sekä keskelle nokkaa. Lentää kyljelleen tuulilasille ja katon kautta ojaan.  
Tuo eläin on peura. Auto pysähtyy samantien osuman jälkeen, ja J säntää puhelin kädessä autosta pihalle soittamaan apua. Mä en osannut tehdä yhtään mitään. Mä vain itkin ja huusin, en tajunnut tilanteesta yhtään mitään. J painoi hätävilkut päälle, ja soitti isällensä sekä rupesi katsomaan lähtikö peura pahasti loukkaantuneena pitkälle. Mä istun edelleen autossa, en meinaa saada henkeä ja aina kun ulkoa kuuluu pienikin ääni säpsähdän ja purskahdan entistä enemmän itkuun.
Samaan aikaan tulee vastaan auto, joka tietenkin pysähtyy auttamaan. Luojan kiitos se on mun serkkupoika! Kenen isä on mettästysmies, ja serkku soittaa hänet heti apuun, koska peura pitää löytää ja lopettaa. Mä istun edelleen autossa ihan paniikissa. 
J tulee kysymään mun vointia, ja kumpi soittaa mun äidille. Mä en osaa sano yhtään mitään sen itkun ja hätääntymisen keskeltä, joten J lupasi soittaa. Sen sijaan mä soitan isälleni kysyäkseni neuvoa ja apua. Isä yrittää rauhoitella mua kaikin tavoin ja käskee seuraamaan auton lämpöjä, sekä tarkistamaan ettei auton alle ole valunut nestettä. Jos olisi auto pitäisi heti sammuttaa, näin ei kuitenkaan onneksi ollut. Serkku automekaanikkona tarkistaa asiat, ja mäkin vihdoin uskallan nousta autosta halaaman J:tä ja katsomaan ympärilleni. 
J:n isä veljensä kanssa saapuvat paikalle, ja soittavat poliisit. Mä olen yhä edelleen aivan paniikissa ja itken ihan hullunlailla. J:n lähtö armeijaan lähenee ja hän soittaa kuskinsa hakemaan hänet tapahtumapaikalta. Jään tilanteeseen "yksin", mutta kuitenkin tuttujen ihmisten kanssa. Uskaltaudun katsomaan miltä mun ikioman auton, johon olen laittanut viime aikoina monia satasia, siis puhutaan varmaan jo tonnista, näyttää. Olin juuri saamassa sen prikulleen kuntoon. Kaikkia pikkuvikoja myöden. Se on taas kasassa. Kuukausi sitten vaihdettu puskuri on jälleen vaihtokunnossa. Mutta nyt puskurin lisäksi koko etuosa, konepelti, sivupelti, lamppu, keskiaihio ovat kasassa. Tuulilasi jonka keskelle peura lensi kyljellensä, kaikkien ihmetykseksi kesti. Ei naarmun naarmua. Katto sen sijaan koki lommon. Mun olo vain pahenee. Järkyttävä työ sen kuntoon saamiseksi viime kolarin jäljiltä, sekä katsastusta varten laitettavia pikkuvikoja, nyt se on taas entistä enemmän romuna.
 Ei onneksi mene aikaakaan kun serkun isä saapuu paikalle traktorillansa. Peura on siinä kohtaa löydetty pahasti loukkaantuneena ja pian hän pääseekin parempaan paikkaan. Sitten paikalle saapuvatkin poliisit jotka kyselevät multa kaikki perus kysymykset ja puhalluttavat. Tilanne alkaa raueta. Poliisit lähtevät, peura saadaan traktorin kyytiin, ja mun on aika tullut ajaa auto kotiin. Peloissani istun autoon uudestaan. Kaikki mun puolen valot on pimeänä. Lähden ajelemaan kotiin, 20 vauhtia. En uskalla ajaa pilkko pimeässä yksin lujempaa. Aina kun nään pienenkin liikkeen olen jo painamassa jarrua pohjaan. Pääsen kuitenkin kotiin. 
Me säästyttiin J:n kanssa naarmuitta. Auto ja mieli koki isot kolahdukset. 
Auto pääsi heti tänään osaaviin käsiin, saapi nähdä koska mä sen takaisin saan. Mitäpä tässä kun ei vieläkään olo anna paljoa sängystä nousta niin autolla edes tekisi. 
 
hhh

 En voisi olla kiitolisempi, että tuossa tilanteessa J oli mun mukana ja rinnalla. Olisin varmaan pyörtynyt järkytyksestä jos olisin ollut yksin. En todellakaan tiedä miten olisin selvinnyt henkisesti näistä kaikista koettelemuksista. Mutta toivon mukaan nyt on pahimmat takana ja voi alkaa taas nauttia elämästä. Huomenna kun armeijakin on voitettuna. 
En oo siis todellakaan unohtanut teitä, tai tätä blogia. Keräilen nyt vaan vähän voimia niin fyysisesti kuin henkisesti. Palaillaan sitten mahdollisimman pian kun saan taas kroppaan sen verran voimaa että edes kamera pysyy kädessä. Lisäksi kun tää mun kesäloman alku meni nyt näin pilalle, aijon nauttia loppulomasta kunhan saan itseni kuntoon täysin verroin! Enkä ota stressiä tästä blogista, jos mulla on ylimääräisiä aikoja mä voin heitellä tänne postauksia, mutta en lupaa mitään! Onneks mun loma ei kestä kuin tän ja ens viikon. Palataan! ♥

12 kommenttia

  1. Voimia!<3 Pakko vielä lisätä et tää on mun ehdoton lemppariblogi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Ja wau miten ihana kuulla! Huippua että tykkäät! :-)

      Poista
  2. Hui kamala, onneksi teille ei käynyt pahemmin! :o Nuo tilanteet tulee niin yllättäen ettei ehdi tehdä mitään. Ja toivottavasti munuaistulehduskin helpottaa pian :)

    Todella symppis suloinen blogi! :) Tykkään kovin ja kiitos ihanasta kommentista blogissani! <3 Taidan jäädä tänne lukijaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei todellakaan ehtinyt juu! Alle sekuntti aikaa toimia = ei mitään tehtävissä! Ja kyllähän tää tulehus jo alkaa tässä helpottaa! :)

      Kiitos paljon ja toivottavasti tykkäät myös jatkossa!! ♥ :)

      Poista
  3. kauheeta :( itekki aina saa pelätä ajaa pimeällä että tuleeko metästä joku ja siks välttelenki hirveesti pimeellä ajoa :( onneks ei teille käyny pahemmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep!! No nää kasvattaa, ja peuran kanssa useimmiten henkilövahingoilta välttyy, et täytyy olla kiitollinen ettei se ollut hirvi!

      Poista
  4. Onneksi selvisitte ilman naarmuja! Tsemppiä toipumiseen ja pian vaan takaisin autonrattiin. Iloista kesälomaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!! ♥ Pimeellä ajaminen taitaa aluks olla aika kynnyksen takana mutta eiköhän tää tästä! :)

      Poista
  5. Mun makuun vähän turhan paljon tekstiä, mutta kivan olonen blogi sulla kuitenkin. :) Toivottavasti paranet pian ja uskaltaudut nopeasti takasin auton rattiin, ettei jää traumoja. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tätä olis ollut aika mahdoton tiivistää kun halusin kuitenkin tapahtuneen kertoa.
      Mutta kiitos kuitenkin! :) Eiköhän tää tästä! :)

      Poista
  6. Aika kauheeta, oon aina pelännyt itsekin, että ajan vahingossa jonkun eläimen päälle :/ Onneksi teille ei kuitenkaan sattunut mitään pahempaa. Ja sivusta seuranneena, tiedän miten voimattomaksi munuaistulehdus voi ihmisen vetää. Siskoni mies on taistellut munuaistensa kanssa nyt 20 vuotta eikä jaksa enää dialyysihoitoja, joten päättää sinnitellä viimeiset 2 kuukautta :( Onneksi sä olet vielä nuori ja tervekin, enkä usko, että sulle tulee koskaan noin käymään, mutta tsemppiä ton tulehduksen kanssa ja toivottavasti saadaan sekin asia kuntoon ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kans pelännyt sitä aina! Ja nyt se kävi toteen! :/ Kauheeta kuulla tuommoinen. Joo mulla tää on ihan perus tulehdus vaan, mutta inhottavaa silti. Kiitos paljon ♥

      Poista

Muistetaan pitää se kommentointi asiallisena!
Kiitos paljon kommentistasi ♥

Usein kysyttyä:

Asun Tampereella ja olen 22 vuotias.

Blogini kuvat on pääasiassa Nikon D5000 + Nikkor 35mm & 18-55mm ja Olympus PEN E-PL7 + 14-42mm & 25mm 1:1.8 & ED 9-18mm 1:4.0‑5.6

Kuvat muokkaan Macbookin omalla muokkausohjelmalla sekä Photoscapella.

snapchat: hennatasmoi
instagram: hennatasmoi

Voit seurata blogiani myös facebookin kautta!